Toukokuun alkupäivinä sulapaikat Pitkänsillan ympäristössä pikkuhiljaa laajenivat, kaakkurit saapuivat sulille ja maanantai-iltana jään reunalta löytyi yöpyvä selkälokki ja tiistaiaamuna yllättävän aikainen suokukko. Tiistaista koulumatkaa tahditti jo laulava pajulintukin. Tiistaina tulikin jo viesti siitä, että jäät olisivat lähdössä, joten LC Kemijärven edustajat aloittivat päivystyksen Pitkänsillan kupeessa, jottei jäänlähtömerkki pääsisi huomaamattamme karkaamaan. Oma väijyvuoroni osui iltakymmenen ja puolenyön väliin, jolloin jäät olivat kuitenkin rauhallisesti paikallaan, ja vahtivuoroa piristivät vain lähipuskissa smyygaillut punarinta sekä läppäriltä seuraamani Mestareiden liigan välieräpeli. Keskiviikkona sain kuitenkin jo aamupäivällä kouluun hälärin, että nyt ne jäät lähtevät, ja ehdittyäni lyhyen koulupäivän jälkeen sillalle oli siellä jo täysi meno päällä.
Kauaa en jäiden virtaamista ehtinyt seurata, sillä kohta suuntasin autoni keulan kohti etelää ja lähdin ajelemaan kohti Etelä-Karjalaa. Menomatkan havaintotarjonta jäi yllättävänkin vaisuksi, ja vain Valtimossa uiskennellut kanadanhanhi, Nurmeksessa loikkineet rusakot ja Juukassa lentänyt ruskosuohaukka päätyivät havikseen saakka. Illan hämärtyessä olin viimein perillä Parikkalassa, ja kävin saman tien Jannen kanssa tsekkaamassa heidän lähirantansa lintutilanteen.
Koivut olivat täällä jo hiirenkorvalla ja järveltä kuului kaulushaikaran humppausta, härkälintujen rääkynää ja silkkiuikkujen korinaa. Loppuilta meni taas Mestareiden liigan parissa ja latautuessa tuleviin intensiivisiin retkipäiviin.
